Maaseutukirjallisuus, pienkustantamot ja kirjallisuuskritiikki

( motto: Ainut vakava ihminen on se, joka ei ole myyytävänä )

Sain äkkilähdön (=lue potkut) maakuntalehti Karjalaisen 25 vuotta jatkuneesta kirja-arvostelijan freelance-työstäni arvosteltuani Karjalaisen lähes täydellistä vaikenemista suhteessa maakunnan uutuuskirjoihin! Lehti on harjoittanut viime vuodet uskomattoman nuivaa ja yksipuolista kulttuuripolitiikkaa. Kulttuuritoimitus on sivuuttanut viime vuonnakin Pohjois-Karjalassa julkaistun monipuolisen kirjallisuuden ( n. 50 teosta!) lähes täysin. Mukana ”unohdettujen ” kirjailijoiden joukossa on monia Suomen Kirjailijaliiton jäseniä.

Kirjojen kustantaminen, kulttuurin tuotteiden ja taiteen markkinointi ja arvostelu on nykyisin niin keskittynytttä kaupallista puuhaa, että kiilan lyöminen tähän toimintaan on toivotonta. Vain se teos myy, mikä näkyy valtamediassa (lue: Helsingin Sanomat ja televisiokanavat). Vain Isojen Talojen kustantamaa kirjaa markkinoidaan & mainostetaan. Pienkustantamot toimivat plusmiinusnolla-budjeteilla eivätkä kulttuuritoimitukset juuri noteeraa maaseutukirjallisuutta.

Kaikki marginaali, pohjoinen ja itäinen Suomi, on täsmälleen samassa asemassa kuin oli Kalervo Palsan tai Timo K. Mukan aikana, 50 vuotta sitten. Siitä marginaalista harva onnistuu eläessään ponnistamaan. Pitää kuolla ensin!


Kirjailijat paitsiossa, miksi?

(Tämä pieni mielipidekirjoitus kaupunkilehti Karjalan Heilissä 30.12.2020 sinetöi Öisinajattelijan kohtalon maakuntalehti Karjalaisessa)

Pohjois-Karjalassa on julkaistu vuonna 2020 kymmeniä uusia romaaneja, runoja, tietokirjoja, novellikokoelmia.

Niistä on todella vähän kirjoitettu täkäläisessä mediassa, saati Pohjois-Karjalan päälehdessä – missä sen sijaan kyllä konsertti-elokuva-rockmusiikkiarvostelut, teatterikritiikki ja taidenäyttelyt ovat olleet jopa viikottain hienosti esillä. Hyvä niin, mutta hyvä ei ole se, että mediassa ei noteerata juuri lainkaan täällä julkaistua kaunokirjallisuutta. Luetaanko, arvioidaanko toimituksissa enää muuta kuin ns. valtakunnan naama- ja televisiojulkisuutta saaneita julkkiselämäkertoja ja myyvää kaunokirjallisuutta, jota mainostetaan aivan riittämiin valtamediassa?

Epäilen että paikallismedia ei edes tiedä tai ainakaan  vaivaudu noteeraamaan paikallisuutta, alueellisuutta kirjallisuuden alalla. Miksi? Onko taso niin huono, että ei kannata edes arvioida, kirjoittaa vai mitä? Ei, taso ei ole huono, mutta kaupallisuus ratkaisee. Isot Talot määräävät julkaisutoiminnan, mainonnan ja pitkälle myös maakuntalehtien “nostot”.

Käsittääkseni lukijoita saattaisi oikeasti kiinnostaa myös se kirjallisuus, mitä julkaistaan muualla Suomessa kuin Helsingin horisontissa, vaikka Pohjois-Karjalassa. Esimerkiksi viime vuonna palkittu paikallinen kustantaja Kirjokansi julkaisee kymmeniä kirjoja vuosittain. Tähänkö on tultu? Tapetaanko pienkirjallisuus tällä tavoin vaikenemalla Itä- ja Pohjois-Suomessa ? Syrjä-Suomen kirjailijat kertovat usein muuta kuin valtavirtaa, kuvaavat arkea ja tarinoivat elämästä rajaseudulla. Sanon suoraan: useimmat kirjailijat täällä idässä ja pohjoisessa elävät ja ahertavat nälkärajoilla, pienillä apurahoilla tai ilman! Miettikääpä, ja tutkikaapa tilastollisesti kuinka monta Pohjois-Karjalassa julkaistua kirjaa on ollut mediassa esillä vuonna 2020. Silti on tosiasia, että maaseudulta on aina lähtenyt aika monta lahjakasta kirjoittajaa?

Olen itsekin kirjailija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, joka on julkaissut viisi kaunokirjaa ja saman verran tietokirjoja. Tiedän vuosikymmeniä kriitikkona toimineena mistä puhun. Huolissani en ole eläkeläisenä enää itsestäni, vaan monesta kollegastani, aloittelevista kirjailijoista, jotka kaipaavat edes pientä huomiota, vaikkapa rankkaakin kritiikkiä. Sitä ei lehdissä näy, ei palstankaan vertaa, ei päälehdissä, ei edes aluemediassa, valitettavasti.

Jälkikirjoitus

Osasyy Karjalaisen vaikenemiseen on myös se, että monet Pohjois-Karjalassa viime vuosina ilmestyneet kaunokirjat eivät edusta valtavirtaa, vaan ovat tyylillisesti poikkeavia, teemoiltaankin haastavia. Viides omaelämäkertaromaanini Joutilaan työhistoria (2020) käsittelee myös kriittisesti (kin) paikallisia työyhteisöjä ja useita eliittiin lukeutuvia henkilöitä (tosin vain pieneltä osin), joten ymmärrän hyvin hienohipiäisten kulttuuritoimittajien pelon ja vaikenemisen sen suhteen.

ks. https://kirjokansi.omaverkkokauppa.fi/Pentti-Stranius-Joutilaan-tyoehistoria

Pentti Stranius, Susirajan Öisinajattelija, FL, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, kirjailija, tutkiva toimittaja, suomentaja

Artikkelikuvassa Pentti Stranius matkaoppaana Viipurissa (kuva-arkisto Martti Vaskonen)