Maaseutukirjallisuus, pienkustantamot ja kirjallisuuskritiikki

( motto: Ainut vakava ihminen on se, joka ei ole myyytävänä )

Sain äkkilähdön (=lue potkut) maakuntalehti Karjalaisen 25 vuotta jatkuneesta kirja-arvostelijan freelance-työstäni arvosteltuani Karjalaisen lähes täydellistä vaikenemista suhteessa maakunnan uutuuskirjoihin! Lehti on harjoittanut viime vuodet uskomattoman nuivaa ja yksipuolista kulttuuripolitiikkaa. Kulttuuritoimitus on sivuuttanut viime vuonnakin Pohjois-Karjalassa julkaistun monipuolisen kirjallisuuden ( n. 50 teosta!) lähes täysin. Mukana ”unohdettujen ” kirjailijoiden joukossa on monia Suomen Kirjailijaliiton jäseniä.

Kirjojen kustantaminen, kulttuurin tuotteiden ja taiteen markkinointi ja arvostelu on nykyisin niin keskittynytttä kaupallista puuhaa, että kiilan lyöminen tähän toimintaan on toivotonta. Vain se teos myy, mikä näkyy valtamediassa (lue: Helsingin Sanomat ja televisiokanavat). Vain Isojen Talojen kustantamaa kirjaa markkinoidaan & mainostetaan. Pienkustantamot toimivat plusmiinusnolla-budjeteilla eivätkä kulttuuritoimitukset juuri noteeraa maaseutukirjallisuutta.

Kaikki marginaali, pohjoinen ja itäinen Suomi, on täsmälleen samassa asemassa kuin oli Kalervo Palsan tai Timo K. Mukan aikana, 50 vuotta sitten. Siitä marginaalista harva onnistuu eläessään ponnistamaan. Pitää kuolla ensin!

Kirjailijat paitsiossa, miksi?

(Tämä pieni mielipidekirjoitus kaupunkilehti Karjalan Heilissä 30.12.2020 sinetöi Öisinajattelijan kohtalon maakuntalehti Karjalaisessa)

Pohjois-Karjalassa on julkaistu vuonna 2020 kymmeniä uusia romaaneja, runoja, tietokirjoja, novellikokoelmia.

Niistä on todella vähän kirjoitettu täkäläisessä mediassa, saati Pohjois-Karjalan päälehdessä – missä sen sijaan kyllä konsertti-elokuva-rockmusiikkiarvostelut, teatterikritiikki ja taidenäyttelyt ovat olleet jopa viikottain hienosti esillä. Hyvä niin, mutta hyvä ei ole se, että mediassa ei noteerata juuri lainkaan täällä julkaistua kaunokirjallisuutta. Luetaanko, arvioidaanko toimituksissa enää muuta kuin ns. valtakunnan naama- ja televisiojulkisuutta saaneita julkkiselämäkertoja ja myyvää kaunokirjallisuutta, jota mainostetaan aivan riittämiin valtamediassa?

Epäilen että paikallismedia ei edes tiedä tai ainakaan  vaivaudu noteeraamaan paikallisuutta, alueellisuutta kirjallisuuden alalla. Miksi? Onko taso niin huono, että ei kannata edes arvioida, kirjoittaa vai mitä? Ei, taso ei ole huono, mutta kaupallisuus ratkaisee. Isot Talot määräävät julkaisutoiminnan, mainonnan ja pitkälle myös maakuntalehtien “nostot”.

Käsittääkseni lukijoita saattaisi oikeasti kiinnostaa myös se kirjallisuus, mitä julkaistaan muualla Suomessa kuin Helsingin horisontissa, vaikka Pohjois-Karjalassa. Esimerkiksi viime vuonna palkittu paikallinen kustantaja Kirjokansi julkaisee kymmeniä kirjoja vuosittain. Tähänkö on tultu? Tapetaanko pienkirjallisuus tällä tavoin vaikenemalla Itä- ja Pohjois-Suomessa ? Syrjä-Suomen kirjailijat kertovat usein muuta kuin valtavirtaa, kuvaavat arkea ja tarinoivat elämästä rajaseudulla. Sanon suoraan: useimmat kirjailijat täällä idässä ja pohjoisessa elävät ja ahertavat nälkärajoilla, pienillä apurahoilla tai ilman! Miettikääpä, ja tutkikaapa tilastollisesti kuinka monta Pohjois-Karjalassa julkaistua kirjaa on ollut mediassa esillä vuonna 2020. Silti on tosiasia, että maaseudulta on aina lähtenyt aika monta lahjakasta kirjoittajaa?

Olen itsekin kirjailija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, joka on julkaissut viisi kaunokirjaa ja saman verran tietokirjoja. Tiedän vuosikymmeniä kriitikkona toimineena mistä puhun. Huolissani en ole eläkeläisenä enää itsestäni, vaan monesta kollegastani, aloittelevista kirjailijoista, jotka kaipaavat edes pientä huomiota, vaikkapa rankkaakin kritiikkiä. Sitä ei lehdissä näy, ei palstankaan vertaa, ei päälehdissä, ei edes aluemediassa, valitettavasti.

Jälkikirjoitus

Osasyy Karjalaisen vaikenemiseen on myös se, että monet Pohjois-Karjalassa viime vuosina ilmestyneet kaunokirjat eivät edusta valtavirtaa, vaan ovat tyylillisesti poikkeavia, teemoiltaankin haastavia. Viides omaelämäkertaromaanini Joutilaan työhistoria (2020) käsittelee myös kriittisesti (kin) paikallisia työyhteisöjä ja useita eliittiin lukeutuvia henkilöitä (tosin vain pieneltä osin), joten ymmärrän hyvin hienohipiäisten kulttuuritoimittajien pelon ja vaikenemisen sen suhteen.

ks. https://kirjokansi.omaverkkokauppa.fi/Pentti-Stranius-Joutilaan-tyoehistoria

Pentti Stranius, Susirajan Öisinajattelija, FL, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, kirjailija, tutkiva toimittaja, suomentaja

Artikkelikuvassa Pentti Stranius matkaoppaana Viipurissa (kuva-arkisto Martti Vaskonen)

Armeija, sota ja alkoholi

Lemmenjoen episodia 2017 armeijan kantahenkilökunnan ja ylimmän johdon töppäilystä ja huonosta käytöksestä alaisiaan kohtaan on puitu kuin jotakin poikkeustapausta. Myös Karjalan lennosto on joutunut huonoon valoon, vaikka esimerkiksi naislääkärin todistuksen mukaan Lemmenjoella alkoholia nauttivat työn lomassa muutkin kantaupseerit.

Miltei jokainen armeijan käynyt, niin minäkin, muistaa hyvin, miten kantahenkilökunta alkoholiin suhtautuu: upseerikerhoilla ja harjoitusleireillä ryypätään kohtuuttomasti. Moni alokas ja varusmies on joutunut huonon käytöksen ja kiusaamisen uhriksi, uskaltamatta valittaa. Esimies on armeijassa kaikkivaltias, humalassakin olevaa totella pitää. Kun otin asian esiin aikoinani, 1970-luvun lopulla Santahaminassa, minulle lähinnä naureskeltiin: kuka tätä selvinpäin kestäisi.

Erityisesti kertausharjoitukset ja ns. “loppusota”, viimeinen luontoretki, jossa varusmiehet jo osaavat toimia omin päin, on se ajankohta, jolloin päällystö on usein päivätolkulla humalassa, ainakin hiprakassa. Useat armeijan käyneet ystäväni ovat tästä kertoneet, myös kolme armeijan 1990-2000-luvuilla käynyttä täysikäistä poikaani, joten ongelma on yhä ajankohtainen.

Olen ihmetellyt pitkään, miksi kukaan ei puutu kantahenkilökunnan juopotteluihin, vaikkapa tutkimalla upseeriston alkoholinkäyttöä. Veikkaanpa, että viinan läträäminen armeijassa miehisenä irtiottona ja siitä seuraava käyttäytyminen haittaa paljonkin varusmieskoulutusta. Alkoholi ja muut päihteet & huumeet ovat muutenkin tabu, jopa sodankäynnissä. Silti upseeriston juopottelu on haitannut monesti päätöksiä ja taistelustrategiaakin, saati sitten vankien kohtelua nykysodissa.

PS. Lukekaapa vaikka Lasse Laaksosen mainio tietokirja: Viina, hermot ja rangaistukset. Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918–1945. (Docendo 2017). Siitä selviää, että kyllä Mannerheimkin lasia kallisteli, mutta ei sentään suvainnut juopottelua.

Armeija ja vappumuisto 1978

Muistan vappuyön Nastolassa 1978. Olin joukkuejohtaja, vastaava upseeri, kun kävimme vapun viettoon. Tehtävänä oli pitää huolta Nastolan asevarikosta, minkä tietty teimme: parin tunnin väiajoin kiersimme vuorotellen rundin ja tarkistimme lukot eri varastoissa, joiden kätköissä piilevistä aseista meillä ei ollut aavistustakaan.

Vapunaattona puin päälle lenkkipuvun ja sen alle sotilaspuvun – minulla oli upseerina oikeus lenkkeillä asevarikon ulkopuolella. Menin tienvarteen, riisuin lenkkiasusteet kassiin ja nostin sotilasasussa peukun. Lifti Lahteen onnistui heti ja neljä pulloa kossua sekä kori kaljaa, muistaakseni, oli tuliaisena 7-hengen vartioporukalle, joka oli tuomittu vappuyön yli vartioimaan asevarastoja, kaikista loma-anomuksista huolimatta.

Juopottelimme antaumuksella. Yksi ikkuna särkyi kun jääkäri Timo heitti sen läpi parakin penkin. Keskiyöllä saimme vielä Uudenkaupungin varikolta vappulisämuonaa emmekä kertoneet ikkunasta, jonka verhot peittivät. Söimme ja joimme, sillä vaikka alkoholipitoisia juomia ei varikolta tuotukaan, meillä niitä riitti aamupuolelle.

Vartiovuorot hoidettiin seuraavana päivänä, tottakai, kunnialla. Ei tullut sanomisia kuin särkyneestä ikkunasta, mistä syystä selitin rynkyn siihen vahingossa osuneen.

Vappu Nastolassa olisi mennyt kaikin puolin hyvin, paitsi että sanomisia tuli jääkäri Timon vierailusta keskiyöllä paikkakunnan kioskilla. Hän nimittäin, luvallani, haki meille hampurilaiset, mutta unohti vartiorundin aikana selkäänsä rynnäkkökiväärin eli rynkyn. Siitä tuli paljon huomautuksia pelästyneeltä siviiliväestöltä, mikä taisi estää ylenemiseni upseeriston tulevalla nimityskierroksella. Noh, en ole pannut pahakseni…

Pentti Stranius, Joensuun virallinen Öisinajattelija

Kannustusta, arvoisat punaiset toverit!

On hienoa, että tässä maassa vielä tunnustetaan väriä ja aate elää. Olette kaikki, SKP:n paikalliset ehdokkaat, enemmän tai vähemmän tuttuja myös minulle, eri yhteyksistä.

Olen lukenut mielipiteitänne ja tiedän teidän lukeneisuutenne ja käytännön kansalaistoiminnan.

Usein politiikan kiemuroissa on tärkeintä periaatteellisuus ja teoria johon maailmankatsomus perustuu. Nämä teillä ovat hallussa kuten vaihtoehtoiset kehitysmallit – ja suoria esityksiä niiden toteuttamiseksi monella politiikan, talouden ja kulttuurinkin saralla. Vaihtoehto pitääkin olla, sillä rahaahan rikkaalla valtiollamme kyllä on: kyse on sen käytöstä oikeisiin kohteisiin eikä hävittäjähankintoihin tai veronkiertoon.

MARTTI VASKOSEN tunnen teistä pisimmän ajan, ehkä suunnilleen neljännesvuosisadan – tutustuimme melkein heti kun muutin perheineni Joensuuhun. Masi on ay-aktiivi ja monipuolinen kansalaisaktivisti kuten kommunistin tulee ollakin, osaa liikkua eri seuroissa ja kinkereissä. Teimme hyvin paljon yhteistyötä muun muassa Joensuu-liikkeessä vastustaessamme toriparkkia ja pelastaessamme Linnunniemen kartanoa ökykapitalistiselta yksityistämiseltä. Masi oli mukana myös Penttilän Hovin pelastamisyrityksissä ja Yöjuna takaisin-kampanjassa, jota varten mies osti ihan ikioman “veturinkin”. Masin luontoarvot ja ay-toiminta tunnetaan, Varaslammen pihaseminaarit ja bileet ovat myös jääneet mieleen. Hän tulee toimeen varsin monenlaisten ihmisten kanssa, on aina valmis auttamaan enkä ole vielä nähnyt hänen kenellekään hermostuvan.

Myös politiikassa ja eduskunnassa tarvitaan pätevää ja rauhallista osaamista sekä tinkimätöntä toimintaa omien periaatteiden puolesta! Köyhän kansan puolesta. Menestystä, toverit!

Ystävällisin toveriterveisin

Pentti Stranius, Öisinajattelija

Artikkelikuvassa Pentti Stranius Linnunniemen huvilassa (kuva Martti Vaskonen v. 2003)

“Venäjä on Suomelle uhka kaikissa oloissa”.

Pietarhovi kesäkuu 2018. Kuva Asko Julkunen

“Venäjä on Suomelle uhka kaikissa oloissa”.

Keskiviikon 13.3. aamutelevisiossa sentään puhuttiin Venäjästä maltillisemmin ja koko globaaliin maailmankuvaan, ympäristöpolitiikkaan, ilmastonmuutokseen ja pakolaisongelmaan uhkakuvat liittäen; uhka kun ei tule ainoastaan idästä eikä ole edes etupäässä sotilaallinen, vaan jotakin aivan muuta. Onneksi upseeriasiantuntijan ohella televisiohaastateltavana oli myös Aleksanteri-instituutin johtaja ja pätevä Venäjä-tuntija Markku Kangaspuro. Minkähän vuoksi muuten juuri sotilaat on tuotu viime vuosina niin usein Venäjää kommentoimaan? Ai niin, Venäjä-Venäjä-Venäjä-uhkan takia tietenkin.

“Asiantuntijaraportissa” korostetaan kahden maan arvojen ja maailmankuvien täydellistä ero. Näinköhän oikeasti on? Eikö raaka kapitalismi, yksilökeskeinen kilpailuttamista korostava päätöksenteko ja globaalin markkinatalouden saneluvalta lopultakin yhdistä niin moskovalaisia kuin helsinkiläisiäkin pääomapiirejä ja ylimpiä poliittisia päättäjiä? Viis koulutuksesta ja terveydenhoidosta! Aika samalla tavalla myös molempien maiden ruohonjuuritason oppositiossa oikeasti ajatellaan, sillä kansan reaktioista päätellen tyytymättömiä harjoitettuun politiikkaan piisaa molemmin puolin rajaa

Vaalit ja Nato

Ei voi välttyä ajatukselta, etteikö uusi Venäjän uhka-raportti olisi tuotu julkisuuteen nimenomaan Suomen tulevia eduskunta- ja EU-vaaleja ajatellen, aivan kuin perustelemaan myös Nato-hakemusta ja tulevia hävittäjähankintoja, joita puolustusministeri niin kiihkeästi ajaa. Suuret oikeistopuolueet näyttävät kannatuksen huvetessa turvautuvan ulkopolitiikkaan siinä missä muuan UKK aikoinaan (?), siis kansaa Venäjällä pelotellen. Suomen geopoliittisesta asemasta ja lähihistoriasta johtuen sisä- ja ulkopolitiikan keskinäistä kytkentää esiintyy aina vaihtelevasti…

Raportin epäsuora viesti vaalien aattona Suomen liittämisestä Natoon on kaikessa “epäsuoruudessaan” suoraa puhetta Naton kannattajien laariin ja sen porukan puoluepoliittinen kotipesä lienee tuttu (?). Tässäkin aseena on ulkopoliittinen linjanveto, jossa ei oteta huomioon rajanaapurimme perinteistä pitkän linjan politiikkaa, vaan ainoana seikkana korostetaan Venäjän voimapolitiikkaa ja “turvallisuusriskiä” elllemme liittoudu selkeästi ja sotilaspoliittisesti länteen .

Jonkimmoisena Venäjä-tuntijana ja historioitsijana voisin näihin uhkaraportin eri uhkakuviin sanoa sen verran, että

1. Luoteis-Venäjällä on varsin rauhallista eikä susirajalla näy edes pahempaa bensa- tai rekkarallia, tankeista puhumattakaan…
2. Äiti-Venäjä ei näytä lähiaikoina minkäänlaisia hajoamisen merkkejä, ei nyt eikä putinilaisen kauden päätyttyäkään…
3. Maapallon hupenevia resursseja jaettaessa on erinomaisen tärkeää että harrastetaan mieluummin laajamittaista (ympäristö)yhteistyötä ergiakysymyksissäkin kuin että niistä soditaan tai uhkaillaan…
4. Kaupan ja kulttuurin yhteistyö ja vaihto on harvemmin muodostanut uhkaa Suomen ja Venäjän välille, joten se olkoon edelleenkin alue, jolle kannattaa panostaa…

Pentti Stranius, Joensuun virallinen Öisinajattelija

Artikkelikuva Kädet pois kansan taskuista, Asko Julkunen

Punaiset Sanomat toimii köyhien, kipeiden ja yhteiskunnan eriarvoisuuteen kyllästyneiden ihmisten julkaisuna. Kirjoitusten aiheet ja vastuu niiden sisällöstä ovat kirjoittajilla. Yhteyshenkilö on Martti Vaskonen punaisetsanomat (at) gmail.com.

Elokuvallisia teemoja Tampereelta 2019

Ensi vuonna 50 vuotta täyttävä Tampere FilmFestival (TFF) on kansainvälisestikin maailmanluokan tapahtuma lyhytelokuvan, animaation ja dokumenttien sarjassa. Valinnanvaraa riitti tänäkin vuonna kun katsoin torstaista sunnuntaihin (7-10.3.2019) yhteensä nelisenkymmentä elokuvaa. Enempään eivät rahkeet riittäneet, mutta harvoinpa on tilaisuus nähdä filmejä kaikilta mantereilta, muutamassa päivässä.

Feminismiä ja ihmiskauppaa

Feminismi-sarjasta löytyi myös festivaalin parhaaksi elokuvaksi rankattu voittaja, nimittäin kolumbialais-perulaisten ohjaajien ( Faccini& Isa ) ohjaama lyhytelokuva DULCE, jossa äiti opettaa Dulce-nimistä tytärtään uimaan. Filmi on paljon muutakin eli “ Tuomaristo kuvaa ilmastonmuutos-teemaa sivuavaa teosta uniikiksi ja hämmästyttäväksi elokuvaksi, jolla on lyhyestä muodostaan huolimatta pitkäaikainen vaikutus. “

Ihmiskauppa tuli esiin useissa eurooppalaisissa filmeissä kuten unkarilaisessa fiktiossa TÄÄLTÄ TULLAAN (Mihaly Schwechtje). Se perustuu faktoihin, joiden mukaan Unkarista salakuljetetaan kidnapattuja katulapsia ja nuoria tyttöjä “töihin”Länsi-Eurooppaan.

Maahanmuuton kotoutumisvaikeuksista ja kulttuurieroista kertova belgialaisfilmi PERHE (Catherine Cosme) seuraa afrikkalaisperhettä, joka majoittuu isäntämaan hyvää tarkoittavan naisen asuntoon. Epäluulot ja yhteisen kielen puuttuminen ajavat päähenkilöt väistämättä törmäyskurssille.

Sensuurista huolimatta

Monen lyhytelokuvan tie Tampereelle on ollut vaikea, esteenä kotimaan sensuuri ja taloustilanne. Yllättäen köyhä Romania on noussut yhdeksi lyhytelokuvan “suurmaaksi”. Bogdan Muresanun ohjaama JOULULAHJA sai monta eri palkintoa: se sijoittuu Ceausescun aikaan ja veriseen Timisoaran mielenosoitukseen. Isä saa yllättäen tietoonsa poikansa joululahjatoiveen diktaattorin kuolemasta ja alkaa pelätä ilmituloa…

“Tuomariston mukaan Cadoul de Craciun / JOULULAHJA onnistuu kuvaamaan loistavasti diktatuurissa elämisestä aiheutuvaa intensiivistä pelon tunnetta, joka saa meidät tekemään irrationaalisia asioita jopa niitä ihmisiä kohtaan, joita rakastamme.

Eräs omista suosikeistani jäi ilman palkintoa, nimittäin venäläiselokuva MATKA PARIISIIN (Maria Polakova). Se kertoo tositarinan Kolpinan rangaistussiirtolasta vapautuvasta nuorukaisesta, joka odottaa ehdollisen tuomion pian alkaessa äitiään ja kertoo tästä mielikuvituksellisia tarinoita vankitovereilleen. Kun äitiä ei kuulukaan, seuraa järkytys ja tapahtumasarja, joka tuo uuden tuomion.

Lyhyen fiktion erikoisuus on siinä, että filmissä vangit esittävät itseään; mukana on vain yksi näyttelijä esittämässä vankilan johtajaa.

Dokumentteja ja nostalgiaa

Tampereelta jäi vaikutelma, että lyhyitä fiktioita oli yllin kyllin, mutta dokumentteja paljon edellisvuosia vähemmän (?). Kotimaisista dokumenteista erottuivat ainakin Jouko Aaltosen ja Seppo Rustaniuksen lapsisotilaista vuonna 1918 kertova SODAN SILMÄT, Kirsikka Saaren tragikomedia yksinäisestä vanhuudesta SUPER COMFORT ja Georg Grotenfeltin TOISINAJATTELIJA, jossa esitellään Pentti Linkolan tavallista arkipäivää. Ne jäivät aika vähälle huomiolle.

Nostalgiaa parhaimmillaan oli eräässä suosikkifilmissäni, nimittäin sekatekniikalla toteutetussa ranskalaisessa animaatiossa MINUN JUKEBOKSINI (Florentine Grelier). Sen nimi olisi voinut olla yhtä hyvin “Shaking all over”…

Täysihoito /All inclusive & Tungrus

Koska elokuvamakuja on moneksi, olin tälläkin kertaa TFF-tuomaristojen kanssa yhtä mieltä vain yhdestä palkitusta, nimittäin sveitsiläisdokumentista TÄYSIHOITO (Corina Schwingruber). Se on massaviihde ja -matkailukritiikkiä parhaimmilllaan, ilman kommentteja!

Intialainen ohjaaja Rishi Chandna oli niitä harvoja, joka sai tavallisesti vakavan yleisön toistuvasti nauramaan upealla lyhytelokuvalla TUNGRUS. Sen pääosassa on viekas ja vihainen kukko, jonka onneton mumbailaisperhe on ottanut kotieläimekseen, asuntoonsa. Kukko terrorisoi kaikkia tasapuolisesti, eläimiä ja ihmisiä… Dokumentti on poikkeuksellisen nautittava ja ilmeisen uskottava ja kukon kohtalo tietenkin selvä (?).

Pentti Stranius / Susirajan Öisinajattelija

”Kahvia kuppiin ja huoltoa nuppiin”

Reippaat 25 vuotta Joensuussa toiminut Soroppi on saanut juhlakirjan. Teos on pienimuotoinen tutkimus matalan kynnyksen kansankuppilasta – yhteisöllisten rientojen Soropista. Professori Hannu Itkosen asiantuntemuksella ja johdolla kirjoitettu ja koottu kirja on hyvin lukijaystävällinen ja painottuu Soropin alkuhistoriaan. Hieno kuvitus tuo esiin päähenkilöt, Soropin asiakkaat.

Suomessa perustettiin 1990-luvun lamavuosina paitsi ilmaisen ruuan jakelua, ”leipäjonoja” , myös useita kahvilamallisia kokoontumispaikkoja. Lama iski pahasti köyhimpään väestönosaan, jolla ei ollut usein varaa edes ruokaan. Uudenlaisiin kansankuppiloihin jokainen – asunnoton, työtön, eläkeläinen tai esimerkiksi vapaaehtoistyöstä kiinnostunut kansalainen sai tulla ilman ostopakkoa tapaamaan toisiaan. Joensuussa puuhamies oli mielenterveyysseuran aktivisti Raimo Matikainen, mutta tukea tuli monelta taholta, pääosin vasemmalta laidalta ja lehdistöstä kuten myös sosiaalialan toimijoilta. Pian heräsivät kaupungin päättäjätkin. Toki ennakkoluulojakin oli, pelättiin häiriökäyttäytymistä ja melua: niin sanottu NIMBY-ilmiö (Not In My Back Yard = Ei Minun TakaPihalleni) lisääntyi yhteiskunnan jakaantuessa entistä selkeämmin luokkapohjalta.

Aluksi Soroppikahvila toimi Sairaalakadun kerhohuoneessa, sittemmin Kansalaistalolla Kauppakadulla kunnes vakiintui nykyiseen osoitteeseen Torikadulle kymmenen vuotta sitten.

Taustayhteisöt ovat vaihdelleet, mutta toimintaa on ollut koko ajan. Kuppilan “kiikkutuolivieraat”, Aaro Heikkilästä Ilkka Taipaleeseen keräsivät 1990-luvulla suuren yleisön. “Kulman kundit”, ”Hyttitien hemmot”, ”Aktiiviset Työtähakevat”, ”Puistoterapia” ja “Asunnottomien yö” näkyivät katukuvassa ja Soroppi-toiminta laajeni vuosiksi myös Rantakylään. Pienellä rahalla ja kansalaisaktivismilla on saatu 2000-luvulla paljon aikaan: vertaistukea, kotiapua, polkupyörien vuokrausta, kirpputoria, bingoa,  musiikki-iltoja ja monenlaisia kulttuuri- ja luontoretkiä vähävaraisille. Pienyhdistykset ja marginaalitoimijat ovat saaneet Soropista oman kotipesänsä.

Juhlakirja tuo hyvin esiin toiminnan mittasuhteet ja merkityksen. Matala kynnys, erilaisuus ja suvaitsevaisuus ovat avainsanoja. Viime vuosina Marko Haakanan ja Aino Hirvosen johdolla toiminta on vakiintunut ja monipuolistunut. Esimerkiksi bussiretket ja Markku Kurosen “Viinapiru”-elokuva ovat olleet suosittuja.

Myös lyhytaikaista työllistämistä on voitu harjoittaa. Kahvila on ollut perustoimintaa ja pyöräilykaupungissa pyörien vuokraus ja korjaus tarpeellista. Muistan vuosien takaa kun venäläistuttavani, Petroskoista Joensuuhun muuttanut historianopettaja Mihail sai tilapäistyön Soropista ja pääsi korjaamaan polkupyöriä. Hän osottautui työssään varsin taidokkaaksi, siitä huolimatta että sattuu olemaan sokea…

Pentti Stranius

Pölkkypäät puiston kimpussa

Onko puisto ilman puita puisto enää ollenkaan?

Joensuussa aina sattuu ja tapahtuu – ja useimmiten aika ikäviäkin asioita. Tätä nykyä rehevä kaupungin olohuone ja elävä sydän eli VAPAUDENPUISTO aiotaan kesän koittaessa avohakata lähes autioksi (?).

Joensuulaisten ympäristöaktivistien kansankokous 22.2. 2019, jossa oli mukana reilut toista sataa osanottajaa, otti asiaan kantaa mm. Ulla Vaarnamon runoillessa:

“Nyt on meillä viime hetki, viime hetki vaikuttaa.

Onko puisto ilman puita puisto enää ollenkaan?

Kaheksan kaheksaakymmenettä puuta oli jäljellä.

Kunnes kunto kartotettiin, tutkittiin ja mitattiin.

Kolmasosa näistä puista puhumatta tapettiin.

Vielä uhkaa kuolonturma, melkein kaikki uhrataan!

Kuusi viisikymmenettä poistetaan, siis surmataan.

Joensuun alati vikkelät virkamiehet ja oikeistoa edustavat  päättäjät aikovat siis suuressa viisaudessaan poistaa kokonaan kaupungin elävän sydämen, Vapaudenpuiston – kaatamalla sieltä lähimain kaikki puut. Luontoihmiset, Kohtuus-liike, monet järjestöt, vihreät ja vasemmisto sekä taide- ja kirjallisuusporukat ovat olleet lievästi sanoen toista mieltä, kuten kansalaismielipidekin valtaosin (kun kansalta kysyttiin, n. 70% vastaajista vastusti avohakkuuta!). Silti nuo moottorisahan ääntä, parkkiruutuja ja asfalttia keskustaan himoavat markkinamiehet ja oikeiston politrukit-myötäjuoksijat saivat 25.2. valtuuston kokouksessa tahtonsa läpi eli enemmistön äänistä.

Vain Pölkkypää puita vihaa…

Viikonloppuna luontoväki tormistui ja kansalaisvastarinta tiivistyi. Oli hienoa olla mukana kokemassa joukkovoimaa ja näkemässä nuortakin väkeä toiminnassa. Joensuun vasemmistovaltuutetun Marko Haakanan aloitetta Vapaudenpuiston avohakkuun estämiseksi kannatetaan kaupungissa yli puoluerajojen, sillä komeat ja jopa harvinaiset puut ovat pääosin kunnossa. Oikeasti vain muutama laho runko vaatisi sahaa. Mutta ahaa-elämys on kiirinyt kautta oikeistopuolueiden: kaikki puut hakkaamalla saadaan näkyvyyttä torilta kaupungintalolle ja samalla sille kuuluisalle Vapaudenpatsaalle, jonka vuoden 1918 sisällissodan voittanut osapuoli aikoinaan pystytti. Ja tietenkin: puistoalue halutaan hakkaamalla puhdistaa myös “epäsosiaalisesta aineksesta”…Penkkejähän on vähennetty joka puolella Joensuuta, jotta ei roskaväki pääse muutenkaan jokimaisemaa tai vaikka kauppakeskusten auloja pilaamaan!

Kaupunkilaiset ripiustivat terveisiä puistolle (kuva Martti Vaskonen)

Yliopistotutkija Ismo Björn näkee tässä selkeän arvovalinnan vanhoillisen kaupunkirakenteen säilyttämiseksi (“Vapaudenpuisto on historian muistojen puisto” / Karjalainen 22.2.), valkoisen vallan pönkittämiseksi. Tästäpä Joensuun oikeisto oikein vimmastui, myös lehtikirjoitteluun, jossa aluelehti Karjalainen myötäilee, vaikka sentään kansalaismielipidettäkin välillä julkaisee.

Valtuusto hylkäsi 25.2. Marko Haakanan aloitteen “tilapäisen valiokunnan perustamisesta antamaan lausunto puistosuunnitelmasta” äänin 39-15. Vasemmisto javihreät olivat edelleen avohakkuuta vastaan, kristillisdemokraatit äänestivät tyhjää ja siis valtapuolueet (demarit-keskusta-kokoomus) jyräsivät vanhan suunnitelman puolesta. Sen mukaan puisto avohakataan kesän 2019 korvilla! Valtuustossa “pölkkypäiden” vanha suunnitelma avohakkuista siis voitti, kansalaismielipide hävisi! Näin toimii osuuskauppaväki… ei kun Joensuun kansalaismielipidettä halveksiva oikeisto! Voisin melkein veikata, että motojen ja moottorisahamiesten puistoon saapuessa heitä odottaa puihin itsensä kiinnittänyt vihervasemmistolainen kettinkiväki (?)….

Kuva Martti Vaskonen

Pölkkypäät asialla jatkossakin!

Lukuisten nuorten, kuten aktivisti Minni Hirvosen ohella myös yliopistolaiset olivat 22.2. tilaisuudessa äänessä. Professori Ari Lehtinen vaati painokkaasti  avohakkuiden pysäyttämistä kaupunkialueella: “Vähitellen kaikki keskustan puut on vaivihkaa kaadettu pois. Kadunvarsien koivut, Ilosaari, Sirkkalan puistosuunnitelmat, Jääkärinpuisto ja nyt sitten vielä Hasanniemi…”.

Juuri Hasanniemen kaavamuutossuunnitelmissa puita kaatuisi rantamaisemasta roppakaupalla – kuten nyt Vapaudenpuistossakin tulee tapahtumaan. Vastaavat hakkuut ovat merkittävästi pienentäneet myös ns. Mäntylän metsikköä vanhan saha-alueen rakentamisen tuloksena. Ja sekin metsikkö luvattiin aikoinaan säilyttää. Toisin kävi.

Kuva Martti Vaskonen

“Tulin tänne laulamahan…”

Kirjailija ja runoilija Ulla Vaarnamo innostui myös loitsuamaan Vapaudenpuiston tilaisuudessa 22.2. puiden puolesta näin:

Terve maamo maanalainen, terve taatto taivahinen!

Tulin tänne laulamahan, apua anelemahan.

Anna meiän puiston olla, anna puitten kukoistaa

vanheta ja viisastua, suojaa, turvaa tarjota.

Nyt mie pyyvvän teiät tänne, kaikki puitten haltijaiset:

Tuu sie hongatar hopia, jalavatar jalo neito

haavatar oikian metsän, koivutar komian koivun!

Meil on tässä puisto pieni, puusto oikein oivanlainen!

Jättipoppeli ainokainen sekä poppelit komiat,

mänty makedonian, sembramänty lahjaks saatu

jottei saavu nälänhätä, kuolo karmea yllätä.

Nytkö pitäis kaikki tappaa, kaataa kaikki kaunosielut?

…

Säily puisto, säily puusto, kasva kunnes kuukin väistyy!

Kasva, yllä korkialle, laula meille puistolaulu!

Hus hus kaupungin päättäjäpahat, Hus hus moottorisahat!

Säily puisto, säily puusto, anna meille suojauksesi.

Hei hongatar hopia, jalavatar jalo neito, koivutar komian koivun!

Hus hus saha, hus hus kaato!

…

Öisinajattelija, kaupungin oikeistopäättäjiin syvästi pettyneenä

Artikkelikuva Martti Vaskonen