Reippaat 25 vuotta Joensuussa toiminut Soroppi on saanut juhlakirjan. Teos on pienimuotoinen tutkimus matalan kynnyksen kansankuppilasta – yhteisöllisten rientojen Soropista. Professori Hannu Itkosen asiantuntemuksella ja johdolla kirjoitettu ja koottu kirja on hyvin lukijaystävällinen ja painottuu Soropin alkuhistoriaan. Hieno kuvitus tuo esiin päähenkilöt, Soropin asiakkaat.
Suomessa perustettiin 1990-luvun lamavuosina paitsi ilmaisen ruuan jakelua, ”leipäjonoja” , myös useita kahvilamallisia kokoontumispaikkoja. Lama iski pahasti köyhimpään väestönosaan, jolla ei ollut usein varaa edes ruokaan. Uudenlaisiin kansankuppiloihin jokainen – asunnoton, työtön, eläkeläinen tai esimerkiksi vapaaehtoistyöstä kiinnostunut kansalainen sai tulla ilman ostopakkoa tapaamaan toisiaan. Joensuussa puuhamies oli mielenterveyysseuran aktivisti Raimo Matikainen, mutta tukea tuli monelta taholta, pääosin vasemmalta laidalta ja lehdistöstä kuten myös sosiaalialan toimijoilta. Pian heräsivät kaupungin päättäjätkin. Toki ennakkoluulojakin oli, pelättiin häiriökäyttäytymistä ja melua: niin sanottu NIMBY-ilmiö (Not In My Back Yard = Ei Minun TakaPihalleni) lisääntyi yhteiskunnan jakaantuessa entistä selkeämmin luokkapohjalta.
Aluksi Soroppikahvila toimi Sairaalakadun kerhohuoneessa, sittemmin Kansalaistalolla Kauppakadulla kunnes vakiintui nykyiseen osoitteeseen Torikadulle kymmenen vuotta sitten.
Taustayhteisöt ovat vaihdelleet, mutta toimintaa on ollut koko ajan. Kuppilan “kiikkutuolivieraat”, Aaro Heikkilästä Ilkka Taipaleeseen keräsivät 1990-luvulla suuren yleisön. “Kulman kundit”, ”Hyttitien hemmot”, ”Aktiiviset Työtähakevat”, ”Puistoterapia” ja “Asunnottomien yö” näkyivät katukuvassa ja Soroppi-toiminta laajeni vuosiksi myös Rantakylään. Pienellä rahalla ja kansalaisaktivismilla on saatu 2000-luvulla paljon aikaan: vertaistukea, kotiapua, polkupyörien vuokrausta, kirpputoria, bingoa, musiikki-iltoja ja monenlaisia kulttuuri- ja luontoretkiä vähävaraisille. Pienyhdistykset ja marginaalitoimijat ovat saaneet Soropista oman kotipesänsä.
Juhlakirja tuo hyvin esiin toiminnan mittasuhteet ja merkityksen. Matala kynnys, erilaisuus ja suvaitsevaisuus ovat avainsanoja. Viime vuosina Marko Haakanan ja Aino Hirvosen johdolla toiminta on vakiintunut ja monipuolistunut. Esimerkiksi bussiretket ja Markku Kurosen “Viinapiru”-elokuva ovat olleet suosittuja.
Myös lyhytaikaista työllistämistä on voitu harjoittaa. Kahvila on ollut perustoimintaa ja pyöräilykaupungissa pyörien vuokraus ja korjaus tarpeellista. Muistan vuosien takaa kun venäläistuttavani, Petroskoista Joensuuhun muuttanut historianopettaja Mihail sai tilapäistyön Soropista ja pääsi korjaamaan polkupyöriä. Hän osottautui työssään varsin taidokkaaksi, siitä huolimatta että sattuu olemaan sokea…
Pentti Stranius
punaisetsanomat.wordpress.com 